Aamulla puhelimen herätyskello soi, millään ei jaksaisi nousta, ei edes kurkottaa kättä sammuttamaan herätyskelloa. Houkutus hiljentää kello ja painaa pää takaisin tyynyyn on valtava, mutta jostakin sitä repii itsekuria sen verran, että vääntäytyy ylös. On pakko, töihin on mentävä.

Raahustan keittiöön, en sytytä kirkkaita valoja ettei muu perhe herää, liesituulettimen himmeä valo saa riittää. Raotan jääkaapin ovea ja kaadan itselleni lasillisen Pepsi Maxia, ilman sitä ei aamu starttaa millään. Hörppään lasista pitkän siivun ja nautin Pepsin kirvelystä kurkussani, silmät alkavat pysyä auki. Vedän päälleni illalla valmiiksi valitsemani vaatteet, pakkaan eväät kassiin, pesen hampaat ja lähden töihin. Pakkasesta huolimatta autossakin silmät pyrkivät kiinni.

Töissä alkaa touhu ja tohina, herään viimein kunnolla. Päivä meneekin mukavasti työn touhussa, välillä hörppään energiajuoman tai heitän pari kofeiinitablettia suuhun, kahvista kun en tykkää. Töiden jälkeen käyn treenaamassa ja illan vietän kotona perheen kanssa, leikin nukkekodilla tai legoilla, valmistan seuraavan päivän eväät valmiiksi. Kun muu perhe menee nukkumaan, avaan tietokoneen ja alan kirjoittaa blogipostausta.

Joinakin päivinä ideat pulppuavat ja tekstiä syntyy, toisina päivinä on hiljaisempaa, väsymys painaa ja on parempi vaan sulkea koneen kansi ja mennä nukkumaan, tai olisi… niinä iltoina tulee usein surffailtua netissä tai katsottua jotain sarjaa sen sijaan että menisi ajoissa nukkumaan… Lähes poikkeuksetta nukkumaan mennessä kännykän herätyskello näyttää aikaa herätykseen olevan alle kuusi tuntia, on oma valinta istua siihen koneelle tai avata telkkari, on oma valinta nukkua vain se vajaa kuusi tuntia.

Muutama vuosi sitten ei elämästä olisi näin vähillä yöunilla tullut mitään. Jo pelkkä tieto alle kahdeksan tunnin jäävistä yöunista nosti pintaan melkoisen stressin, usein pyrin nukkumaan enemmänkin. Nykyisin vähempiin yöuniin on tottunut. Tuon reilun viisi tuntia, jonka nukun, nukun sikeästi, paljon sikeämmin kuin aiemmin. Nykyisin en herää yöllä vessaan, vaikka se oli ennen vakio, nukahtamiseen ei myöskään mene muutamaa minuuttia pidempään.

Olenko väsynyt? Olen, mutta en liian väsynyt. Toki aina silloin tällöin nukun pidemmätkin yöunet ja joskus harvoin tilaisuuden tarjoutuessa nautiskelen lyhyistä päiväunista. En kuitenkaan malta viikonloppuisinkaan nukkua aamuisin pitkään, vaikka siihen ehkä aina silloin tällöin olisikin mahdollisuus Sarin noustessa aikaisemmin leikkimään Emilian kanssa. Aamupalan äänet, nauru, lelujen kolahdukset ja Emilian kysymys ”joko voidaan herättää isi” saavat nousemaan sängystä vaikka unta vielä riittäisikin.

Pärjääkö ihminen viiden tunnin yöunilla?

Olen tällä hetkellä vahvasti sitä mieltä, että ihminen pärjää viiden tunnin yöunilla, mitä en muutama vuosi sitten olisi varmasti uskonut. Vähäisen unen terveysvaikutukset onkin sitten ihan eri juttu ja monet tehdyt tutkimukset kertovatkin vähäisten yöunien haitallisuudesta terveydelle. En siis missään nimessä suosittele kenellekään yöunista tinkimistä, vaikka itse niin teenkin.

Nyt kuitenkin suljen tietokoneen, syön maitorahkan, käyn iltapesulla ja painan pääni tyynyyn. Tänä yönä ehdin nukkua melkein seitsemän tuntia, melkoista luksusta 🙂

Hyvää yötä, tai oikeastaan hyvää huomenta kaikille teille, jotka aamunne teksteilläni aloitatte 🙂

Kolme vuotta on siinä määrin pitkä aika, että määrätietoisella työllä ja periksiantamattomalla asenteella voi saada paljonkin aikaiseksi. Se pitää paikkansa ainakin jos katsotaan miten paljon oma kotisalini, jota kutsun Metallisydän Gymiksi, on tuona aikana kehittynyt. Aika tarkalleen kolme vuotta sitten julkaisin blogissa postauksen otsikolla Metallisydän-Gym muuttaa, kasvaa ja kehittyy. Nyt on aika kurkata mitä vuosien varrella on tapahtunut…

Kolme vuotta sitten…

Kolme vuotta sitten muutimme meidän nykyiseen kotiin, mikä oli monin tavoin mahtava juttu. Yksi niistä isoista jutuista oli kunnon autotalli, jonka perälle kannoin ystäväni avustuksella silloisen Metallisydän Gymin varustuksen, eli kyykkyhäkin, säädettävän penkin ja levytankosarjan. Olin ylpeä upeasta kotisalistani, mutta suunnitelmana oli kehittää siitä vähän kerrallaan hieman varustellumpi ja viihtyisämpi…

Nykytilanne

Tämän kuluneen kolmen vuoden aikana olen kehittänyt Metallisydän Gymiä haluamaani suuntaan vähän kerrallaan, hitaasti mutta määrätietoisesti.

Samalla kun olen vähän kerrallaan hankkinut lisää varustusta, olen myös rakentanut salin puitteita. Ensimmäiseksi tein autotalliin väliseinän erottamaan kuntosalipuolen muusta autotallista, joka toimii lähinnä varastona. Seuraavaksi tein kuntosalin puolelle välikaton ja lisäsin eristystä ja patterin seinään, jotta sain kuntosalista oikeasti lämpimän myös talviseen aikaan. Osan seinistä myös maalasin räikeän punaisiksi.

Lattiaan hankin ensin kunnollista kuntosaleilta tuttua kumimattoa, mutta myöhemmin päädyin tyhjentämään kuntosalin ja päälystin lattian 4 cm paksulla filmivanerilla ja kahdella saman paksuisella kumisella painonnostoalustalla, joiden päälle vasta levitin tuon kumimaton. Nykyisin painoja voikin pudotella lähes miten haluaa, jos haluaa.

Tällä hetkellä Metallisydän Gymin koko noin 12 neliön pinta-ala on hyödynnetty tarkalleen ja kotikuntosali on varusteltu niin hyvin kuin noihin neliöihin on mahdollista. Löytyy avoräkillistä Barbarian Linen Smith-laitetta ja ylä/alataljaa, valtava määrä erilalaisia tankoja ja vielä enemmän käsipainoja, taljakahvoja ja vaikka mitä muuta…

Tulevaisuus

Nyt ollaankin jonkin aikaa oltu sellaisessa tilanteessa, että on tehtävä päätös joko Metallisydän Gymin kehittämisen lopettamisesta – tai vaihtoehtoisesti sen laajentamisesta.

Näistä kahdesta vaihtoehdosta olen pitkällisen harkinnan jälkeen päätynyt jälkimmäiseen. Se tarkoittaa lähitulevaisuudessa väliseinän siirtämistä (varastotilan pienenemistä), uusien kattorakenteiden rakentamista (autotallin nosto-ovi pitää mahtua nousemaan välikaton yläpuolelle) ja monenlaista muuta rakentelua. Laajennuksen jälkeen pääsen kuitenkin jälleen varustamaan Metallisydän Gymiä eteenpäin, alkaen kauan haaveilemastani Barbarianin jalkaprässistä…