Voiko väkivalta ja sen uhka ”kuulua työhön”?
0Luin tutkimuksesta, jonka mukaan eniten väkivaltaa ja sen uhkaa työssään eivät suinkaan kohtaa poliisit tai vartijat, joiden työhön väkivalta ja sen uhka stereotyyppisesti voidaan olettaa ainakin jossakin määrin kuuluvan. Ei, väkivaltaa ja sen uhkaa työssään kokevien ammattikuntien kärjessä komeilevat sellaiset ammatit kuin erityisopettaja, koulunkäyntiavustaja, sairaanhoitaja ja sosiaaliohjaaja, ihan vaan muutamia mainitakseni.
Voiko väkivalta ja sen uhka ”kuulua työhön”?
Toisaalta tulos ei yllätä. Jos mietitään esimerkiksi nykyistä koulumaailmaa, jossa opettajalle saa vapaasti haistattaa paskan, heittää kirjalla ja uhata vetää turpaan, eikä opettaja voi muuta kuin hymyillä nätisti, on jokin varmasti pielessä. En tarkoita, että opettajalla pitäisi olla oikeus lyödä karttakepillä sormille, kuten ennen vanhaan, mutta häirikköoppilas pitäisi edes voida poistaa luokasta saamatta syytettä eriarvoisesta kohtelusta.
Makia-huppari House of Brandon verkkokaupasta
Valitettavasti väkivallan uhka on myös hoitoalalla työskenteleville arkipäivää. Sairaalan ensiavussa humalaiset ihmiset uhkaavat vetää turpaan jos eivät saa hoitoa juuri ja nyt, eikä uhkaus aina edes jää uhkaukseksi. Kotihoidossa työskentelevät hoitajat joutuvat ottamaan vartijan mukaansa kotikäynneille turvatakseen oman turvallisuutensa. Kyllä siinä kaivataan sitä kuuluisaa kutsumusta kun ihmisiä työkseen auttava joutuu lähtemään töihin peläten mitä tänään joutuu ottamaan vastaan.
Itse kohtaan työssäni väkivaltaa hyvin harvoin, väkivallan uhkaa aina joskus, mutta väkivaltaa kokeneita aivan liian usein. Väkivalta ei kuulu koteihin, ei kouluihin, ei terveyskeskuksiin eikä sairaaloihin. Väkivalta ei kuulu minnekään. Nykypäivänä kun yhä useampi ammattiryhmä joutuu kohtaamaan väkivaltaa ja sen uhkaa työssään, on jokin pielessä. Kun sosiaalityöntekijöille tappouhkaukset ovat arkipäivää, lastentarhanopettajat joutuvat ottamaan lyöntejä ja potkuja vastaan joka päivä, eivätkä lääkäritkään välty väkivallalla uhkailulta, on jossain jotain vikaa.
Makia-huppari House of Brandon-verkkokaupasta
Minun lapsuudessani kaikki ei ollut paremmin, mutta ainakaan väkivaltaa, oli se sitten fyysistä tai psyykkistä, ei hyväksytty. Sen sietäminen ei kuulunut mihinkään ammattiin. Jos opettajalle huusi haistavittua, joutui ulos luokasta ja rehtorin puhutteluun. Eikä se ollut rehvastelun aihe, vaan häpeä. Väkivallalla uhkaamista ei koulumaailmassa voinut edes kuvitella. Opettajaa kunnioitettiin ja poliisia… no jos nyt ei ihan pelätty, niin ainakin pyrittiin välttämään. Mikä on muuttunut? Miksi koulunkäyntiavustajan potkaiseminen ei ole enää väärin? Miksi lääkäriä saa uhkailla? Mikä oikeuttaa tappo-uhkaukset ihan kenelle tahansa?
Ajattele että joutuisit pelkäämään joka päivä töihin mennessäsi. Yhä useammalle se on arkipäivää.
Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?
Eilen tuli salilla juttua treenaamisesta ja erilaisista tavoista suhtautua treenaamiseen. Salitreeni voi jollekin olla harrastus, toiselle elämäntapa, kolmannelle pakkomielle ja neljännelle ammatti. Jonkun kohdalla se voi olla eri elämänvaiheissa jopa kaikkea näitä edellämainittuja.
Missä menee raja harrastuksen ja pakkomielteen välillä?
Omalla kohdallani olen käynyt läpi aika monta erilaista ”treenivaihetta” reilun parinkymmenen vuoden treenihistoriani aikana. Treenaaminen on ollut harrastus ja elämäntapa, välillä on saatettu mennä jopa sinne pakkomielteen puolelle…
Treeniuran alkuvaiheet
Ensimmäistä kertaa ajauduin kuntosalille noin 15-vuotiaana kun koulun liikunnassa oli valittava kuntosali tai kävely räntäsateessa. Mitään en salilla osannut tehdä, mutta innostuin. Siellä tuli sitten käytyä enemmänkin ja sivustaseurailtua mitä isot pojat salilla tekivät. Pikkuhiljaa sitä jotain oppi ja treeni alkoi luistaa. Pari-kolme kertaa viikossa kävin salilla tekemässä milloin mitäkin.
Penkki ja hauis -vaihe
Aika pian sitä sitten innostui tekemään sitä mitä useimmat teinipojat, eli treenaamaan penkkiä ja hauista. Niitä hinkattiin enemmän tai vähemmän muutaman vuoden ajan ja intoiltiin miten ensin penkistä nousi 80 kiloa, sitten 100 kiloa. Armeijan jälkeen oli melkoinen kehityskausi, penkkitulos hujahti muutamassa kuukaudessa 100 kilosta 130 kiloon. Silloin oli itsetunto kohdallaan!
Innostuneisuuden aikakausi
Opiskeluvuosina iski kunnon innostus, joka ei ole oikeastaan laantunut missään vaiheessa vuosien varrella. Treenaaminen kiinnosti ja tuli opittua paljon uutta. Otin käyttöön ensimmäiset oikeat treeniohjelmat, joiden mukaan treenasin, opiskelin itsekseni ravitsemuksen alkeita (mitä on proteiini ja mistä sitä saa), kävin kuntosaliohjaajakurssin ja otin ensimmäisen kerran käyttöön alkeellisimpia lisäravinteita. Into oli kova, tietotaito ei niinkään, mutta sitäkin karttui koko ajan.
Harrastuksesta elämäntavaksi
Opiskeluvuosien jälkeen treenaaminen ja siihen liittyvät jutut muuttuivat harrastuksesta enemmänkin elämäntavaksi. Ruokailut säännöllistyivät ja alkoivat enenevässä määrin olla ravintoarvoiltaankin treenaamista tukevia. Lisäravinteet tulivat mukaan tukemaan treenaamista ja täydentämään ruokavaliota. Treenaaminen ja siihen liittyvät jutut olivat osa elämää.
Välillä käytiin siellä pakkomielteen puolella
Jossakin vaiheessa homma meni sitten näin jälkikäteen ajatellen yli, ehkä hieman sinne pakkomielteen puolelle, vaikka silloin se ei siltä toki tuntunut. Tuossa vaiheessa treenaaminen meni kaiken edelle, ei ollut viikonpäiviä, vaan oli treenipäiviä ja lepopäiviä. Ruokailujen suhteen aikataulutus oli tiukka, ruokailujen väli ei saanut venyä liian pitkäksi ja varmuuden vuoksi mukana kulki aina sheikkeri proteiinijauhoineen. Myös yöunen määrästä olin tarkka. Tavoitteena oli aina 10 tunnin yöuni ja paniikki alkoi hiipiä jos unen määrä uhkasi jäädä alle kahdeksaan tuntiin. Tuolloin nautin suuresti tuosta elämäntavasta, johon ei juuri kuulunut muuta kuin treeni, työ ja elokuvat. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuo oli ihan hullua, mutta myönnettävä on että silloin olen ollut elämäni parhaassa kunnossa.
Tasaantuminen
Tällä hetkellä elän tasaantumisvaihetta treenaamisen suhteen. Treenaaminen on edelleen iso osa elämää. Se ei kuitenkaan ole enää tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen, vaan muut jutut ovat menneet sen edelle. Treenaan muun elämän ehdoilla, en enää järjestä muuta elämää treenaamisen ehdoilla. Treenaaminen, syöminen ja koko touhu on järkevöitynyt. Nautin treenaamisesta edelleen todella paljon ja pyrin treenaamaan mahdollisuuksien mukaan neljä-viisi kertaa viikossa. Välillä tulee viikkoja ettei salille ehdi niin paljon kuin haluaisi, mutta se ei ole enää maailmanloppu. Ruokailujen runko on terveellinen, mutta ei pakkomielteinen. Pizzaa voi syödä ja karkkipussikin löytyy ihan liian usein ostoskärrystä. Kehitys on hidasta, mutta ainakin itse väittäisin sitäkin tapahtuvan. Varmasti kehittyisin enemmän panostamalla treenaamiseen ja syömisiin entiseen malliin, mutta se ei tunnu tällä hetkellä sen arvoiselta. Nautin elämästä tällä hetkellä myös monella muulla osa-alueella, joita ei aiemmin elämääni edes kuulunut. Sitä ei tiedä, missä vaiheessa mennään muutaman vuoden päästä, mutta yksi on varmaa, jossakin muodossa treenaaminen tulee olemaan osa elämääni loppuun asti.
Mites on, tunnistatteko samoja vaiheita omalta kohdaltanne? Onko treenaaminen teille harrastus, elämäntapa vai addiktio?