Oletteko koskaan pohtineet kuinka pöhköä touhua tuo salitreeni oikein tosiasiassa onkaan? Itse pohdiskelin asiaa hieman viikonloppuna ja päädyin siihen että pöhköähän se on…

On se salitreeni vaan aika pöhköä puuhaa

Maailmassa on miljoonia salilla treenaavia ihmisiä, lukemattomia fitnesstyttöjä ja -poikia, itseni kaltaisia wannabe-bodareita ja ihan oikeitakin bodareita, joille salitreeni on luonnollinen osa arkea. Salilla käydään monta kertaa viikossa, pöhköimmät jopa pari kertaa päivässä. Ai mitä tekemässä? No hiki päässä nostelemassa, työntelemässä ja vetelemässä erilaisia määriä rautaa. Asiaan perehtymättömälle se saattaa vaikuttaa aika pöhköltä puuhalta…

Mietitäänpä nyt ihan oikeasti vaikkapa maastavetoa. Siinä ladataan kauheat määrät painokiekkoja tankoon, vedetään polvisiteet polviin, tukivyö vyötärölle, pöllytellään mankkua kaikki paikat täyteen ja sitten nostetaan se valtava painomäärä lattialta silmät päästä pullistuen. Ai miksi? No jotta se voidaan sitten tiputtaa takaisin lattialle. Voiko joku muka väittää ettei se ole muka pöhköä?

No entäs joku kyykky sitten? Kauhea määrä rautaa niskaan ja tekemään kyykkyjä. Ja niitä tehdään niin paljon, että seuraavana päivänä ei vessassa pääse pytyltä ylös. Ei ihme, että bodarien käveleminen näyttää kyykkypäivän jälkeen siltä että koko ajan on paskat housuissa. Aika pöhköä, vai mitä?

Ja oikeastaan ihan mikä tahansa touhu mitä siellä salilla tehdään. Joka hommassa hinkataan sitä samaa liikettä kymmeniä toistoja, päivästä, viikosta, kuukaudesta ja pöhköimmillään jopa vuodesta toiseen. Ja kun joskus pystytään tekemään sama homma hiukan isommilla painoilla, on se maailman upein asia! – ja taas hinkataan. Pöhköä.

Entäs sitten se salitreenaamiseen oleellisena kuuluva syömisongelma. Ollaan joko massakaudella ja syödään ihan törkeitä määriä, tai sitten dieetillä ja syödään pelkkää parsakaalia. Koskaan ei ole hyvä olo, vaan aina on joko ähky tai nälkä. Se vasta pöhköä onkin.
Mutta kaikkein pöhköintä on se, että nää pöhköt nauttii tosta kaikesta. Ja jos jostain nauttii, niin mitä väliä sillä on jos se on jonkun toisen mielestä pöhköä?

Aina silloin tällöin joku kyselee kuvia ajalta ennen salitreenin aloittamista… Hiukan niitä yritin kaivella, mutta aika vähän niitä tuntuu olevan. Se oli sitä aikaa kun kamera oli kamera ja puhelin oli puhelin, eikä kuvia napsittu koko ajan joka tilanteesta. Jotain kuitenkin löysin…

Metallisydän early years

Itseasiassa salitreenin aloittamisesta on jo niin kauan, että tuskin muistan sellaista aikaa ettei salitreeni olisi ollut osa elämääni. Ensimmäistä kertaa eksyin kuntosalille noin 15-vuotiaana ja siitä se homma sitten lähti. Tosin ensimmäiset vuodet tuli treenattua aivan päin persettä, lähes tyylipuhdasta penkki-hauis-treeniä, jossa pankkimaksimia kokeiltiin ainakin kerran viikossa, jos ei useamminkin. Jo tuolloin kävi selväksi, että mitään erityisempiä lahjoja ei tähän touhuun löydy, mutta rakastuin salitreenaamiseen silti, enkä vielä tähän päivään mennessä ole tajunnut lopettaa… Harmi kyllä tuolta aloitusvuosilta Ulvilan vapaa-ajankeskuksen kuntosalilta ei ole olemassa yhtään ainoaa valokuvaa muistona.

Muutaman vuoden tuhertamisen jälkeen tuli hommaan ehkä hiukan järkeäkin mukaan, tai ainakin pikkuhiljaa aloin treenaamaan muitakin lihasryhmiä rinnan jahauiksen lisäksi. Mitään järkevää treeniohjelmaa ei käytössä ollut, vaan kehittelin treenit ihan omasta päästäni sen mukaan mitä seurailin isompien poikien treenejä ja mikä itseä sattui kiinnostamaan. Kolme kertaa viikossa treenattiin ja sillä selvä. Samaan aikaan harrastin näyttelemistä harrastajateatterissa ja salitreenit meni aina näyttelytreenien edelle, mikä saattoi muita näyttelijöitä jonkin verran ehkä kypsyttää… Yritä siinä sitten harjoitella näytelmää kun yksi näyttelijöistä touhuaa kuntosalilla… No lopulta tajusin lopettaa sen näyttelemisen kokonaan.

Taidokasta näyttelemistä, vuosi arviolta 1998

Opiskeluvuodet

Opiskeluaikoina kävin ensimmäisen kuntosaliohjaajakurssin, josta tarttui mukaan ihan oikeaakin tietoa, jota sitten opiskelukaverin kanssa yhdessä sovellettiin käytäntöön. Treenaamisen suhteenhan oltiin jo melkein ammattilaisia, kyykkytekniikkakin oli hallussa, joskin sitä sovellettiin edelleen paljon harvemmin kuin penkkitekniikkaa… Samaan aikaan yritettiin harjoitella ensimmäisiä alkeita ravitsemuksen suhteen. Rahkaa syötiin päivittäin, joskin se oli niin perkeleen pahaa, että mukaan sotkettiin aina reilusti mansikkahilloa… ja ennen treeniä vedettiin puoliksi kokonainen ranskanleipä jotta saatiin hiilaria treeniin…

Opiskeluaikoina tuli kokeiltua monenmoista muutakin urheilua, enemmän tai vähemmän tosissaan…

Lisäravinteet

Ensimmäinen kosketus lisäravinteisiin ajoittuu myös tuon kuntosaliohjaajakurssin aikoihin. Kurssin vetäjä, entinen kehonrakentaja jonka nimeä en muista, kauppasi meille jotain palkkaria. Tuo palkkari oli Spiritin Recoverya, helvetin hyvää se oli ja mustikan makuista. Siitä jäi jokisikin aikaa elämään käsitys siitä, että lisäravinteet maistuisi kaikki hyvälle… No maustamattomat herajauhot pari vuotta myöhemmin ei ihan niin hyviä olleetkaan, ja viimeistään UFS:n verkkokaupasta aikoinaan puoli ilmaiseksi tilattu soijaproteiinijauho pudotti maan pinnalle pyrkiessään tulemaan takaisin ylös joka hörppäyksellä… Onneksi kehitystä on tapahtunut vuosien varrella myös lisäravinteiden maussa ja laadussa, nyt elän taas siinä ihanassa kuplassa että kaikki lisäravinteet maistuu hyvälle…

Tuon kuntosaliohjauskurssin (diplomi on edelleen tallessa…) jälkeen on harrastus muuttunut elämäntavaksi ja oppia treenaamiseen on haettu monesta paikasta. Ikinä en esimerkiksi unohda Marko Savolaisen minulle ohjaamaa jalkatreeniä, silloin opin mitä on oikeasti kovaa treenaaminen ja sarjojen loppuun asti tekeminen…

Mestarin opissa 2009

25 vuotta treeniä

Jotakuinkin 25 vuotta tässä on nyt tullut kuntosalilla pyörittyä, usein enemmän kuin vähemmän. Vuosien varrella mukaan on tarttunut melkolailla kokemusta ja ehkä tietoakin tästä salitouhusta ja siihen liittyvistä jutuista. 2010-luvun alkuvuodet elämä pyöri oikeastaan kokonaan treenaamisen ja siihen liittyvien juttujen ympärillä, elin niinsanotussa fitness-kuplassa, jossa kaikki oli mietitty tarkasti treenin ja syömisten ympärille. Ne tuli ensin ja kaikki muu vasta sitten, elämä oli fitnessiä ja fitness oli elämä. Silloin olen ollut myös elämäni (tähän mennessä) parhaassa kunnossa.

Vuoden 2012 kuntoa

Nykyisin tuo fitness-kupla on puhjennut ja elämässä on paljon muutakin sisältöä, joista monet asiat menevät treenaamisen ja kurinalaisen syömisen edelle – ja se valitettavasti myös näkyy tuolla vatsan seudulla. Tuo 2012 vuoden kunto on enää muistoissa ja tilalla on isimasu. Treenaaminen on kuitenkin edelleen, ja tulee varmasti aina olemaan, iso osa elämääni. Eikä sitä koskaan tiedä, milloin on aika kuoria taas tuo muutaman vuoden takainen kunto esiin… Ehkä vuonna 2020?