Mikä vit*n Strömsö? Ei menny salilla ihan putkeen…
4
Aikainen tiistai-aamu. Täydellinen hetki täydelliselle rintatreenille. Sali on autio ja vielä pimeä kun astun ovesta sisään. Sytytän valot ja fiilistelen hetken aamun rauhallisuutta. Kävelen pukuhuoneeseen ja vaihdan treenikuteet päälle, käyn samalla mielessäni läpi treeniä, jonka aion tässä aamun rauhallisuudessa läpi käydä…
Ei mennyt ihan putkeen
Siirryn salin puolelle, missä tapani mukaan vasta istahdan laittamaan treenitossut jalkaan. Samalla silmäilen salia ympärilläni ja nautin siitä että se on järjestyksessä, kaikki painokiekot paikoillaan. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, useimmilla saleilla joilla olen käynyt, jäävät painokiekot treenaajilta usein hujan hajan. Toisin on WellGo:lla.
Kun saan tossut köytettyä jalkaani, seuraava rutiinini on täyttää treenijuomapullo. Vasta sen jälkeen alkaa lämmittelyt ja itse treeni. Tällä kertaa aikataulu on hiukan tiukka ja lämmittely jää heikolle. Ensimmäiset sarjat kevyillä painoilla kulkevat kuitenkin penkissä todella hyvin.
En ole vuosiin tehnyt tasapenkkiä, koska vaurioitin siinä olkapääni reilut kymmenen vuotta sitten. Vinopenkkiä olen tehnyt ja treenannut rintaa muutenkin, mutta perinteistä tasapenkkiä en ole tehnyt, ennen kuin nyt viikko sitten, jolloin päätin ottaa sen taas vuosien jälkeen ohjelmistoon.
Nousen sarjapainoissa tasaisesti, kunnes tangossa on 140 kiloa. Siitä nappaan kuvan kännykällä ja jaan sen Instagramissa tekstillä ”Minä, penkki ja palkkari. Kehitystä ei voi estää.”
Asetun penkiin, haen asennon kohdalleen ja nostan tangon käsille. Ei tunnu edes kovin raskaalta. Lähden laskemaan tankoa kohti rintaa kun kuulen ritinän ja tunnen kun vasen rintalihas repeää.
Onneksi penkissä oli varmistusraudat, niille oli tällä kertaa ihan oikeaa käyttöä.
Kampean itseni tangon alta pois, se oli hankalaa koska en ollut mitenkään mitoittanut varmistusrautoja itselleni, en kuvitellut niitä tarvitsevani. Kipu oikeassa rinnassa on melkoinen ja se kihelmöi sormissa asti.
Ensimmäiseksi nappaan kännykän käteeni ja poistan Instagramista päivitykseni. Ilmeisesti kehitystä voi estää.
Oikeastaan edes tajuamatta mitä seuraavaksi teen, puran painot pois tangosta ja asetan sen paikoilleen, niinhän salilla kuuluu tehdä. Sitten vasta kerään kamppeeni ja suuntaan autolle. Ajan kotiin, missä vasta otan paidan päältäni. Oikea rintalihas näyttää olevan enemmän ”kimpussa” kuin vasen ja kipu on edelleen melkoinen. Käsi kuitenkin toimii kaikin puolin.
Puen paidan takaisin päälleni ja ajan keskussairaalan päivystykseen, missä pääsen nopeasti lääkärin tutkittavaksi. Lääkäri painelee rintaa ja kyselee sattuuko. No sattuu, mieuummin puren hammasta kuin olen purematta.
Rintalihas on edelleen päistään kiinni, mikä on hyvä asia, leikkausta ei tarvita. Diagnoosi on osittain repeytynyt rintalihas, joka kuntoutuu kyllä kuntoon. Huokaisen helpotuksesta. Mutta penkkipunnerrus saa kyllä jäädä taas ainakin kymmeneksi vuodeksi.
Yksi asia harmittaa. Miksi en tajunnut salilla ladata tankoon sataa kiloa lisää, ottaa kuvaa ja laittaa Instagramiin päivitystä ”Hitto kun jäi sarja kesken kun rintalihas repesi”.
Moro, koitin tossa ettiä kovasti sellasta vanhaa postausta missä oli sun kaikki normaalin päivän ruuat selitettynä makroineen ja silleen, mutta jostain syystä en nyt kertakaikkiaan osaa löytää.
Oon ihan varmasti lukenu tällasen postauksen joskus, viittitkö vinkata tai linkata jos tällainen on olemassa.
Jos kyseistä kirjoitusta ei ole olemassa , niin silloin on kyllä mulla jotku psykoosit tulilla 😀
Kyllä sellanen ihan varmasti on olemassa, mutta mulla ei itsellä sen paremmin ole aavistustakaan milloin sen oon tehnyt, joten löytäminen noiden muutaman tuhannen postauksen joukosta saattaa olla hieman hankalaa 😀
Hei!
Postaukseni ei liity tähän teksiin, mutta haluan vain kertoa sinulle terveisiä. Olen lukenut blogia jo tosi pitkään. Olen seurannut innolla postausta puolisosi treeneistä ja kisaamisesta. Monet naiset käyttävät raskautta ja lapsia tekosyynä jäädä sohvalle sipsipussin ääreen, mutta Sari saa sovitettua treenin, vuorotyöt ja kisaamisen. Sain juuri aamulla tietää olevani raskaana, ja on mukava tietää, ettei lapsi välttämättä tarkoita omasta urheiluharrastuksesta ja kehosta luopumista, vaikka tosin sitä rajoittaakin.
Eräs kollegani selittää usein, että olin minäkin ennen hoikka ja urheilullinen, mutta nyt minulla on lapsi ja siksi olen lihava (ja minun on syötävä kolme kermamunkkia joka päiväkahvin kera ja se sipsipussi illalla.) Johan sellaisesta lapsetkin tuntevat varmaan syyllisyyttä.
Moikka,
Kiitos terveisistä 🙂 Välitän ne myös Sarille, lämmittää mieltä varmasti 🙂
Kyllähän tää meidän arki välillä aika haastavaakin on, molempien vuorotöiden ja treenien yhteensovittaminen lapsiperheen arkeen ei ole aina ihan helppoa 😀 Mutta missään nimessä perheen kasvamisen ei tarvitse tarkoittaa urheiluharrastuksesta luopumista tai oman hyvinvoinnin hylkäämistä. Päinvastoin, kun syö terveellisemmin ja urheilee, jaksaa sitä perhearkeakin kaikkine haasteineen paremmin 🙂
Ei muuta kuin onnea odotukseen! 🙂